Koulurakennuksemme B-siiven alimman kerroksen ovi on aina suljettu. Sen takana on pitkän käytävän verran MUSEOTA, joka kertoo Helsingin sairaanhoito-opiston historiasta, ja vähän yleistäkin sairaanhoitajista, terveyssisarista ja sen sellaisista. Museon on kuulemma järjestänyt, koonnut ja sitä ylläpitää muutaman eläkkeelle jääneen opettajan porukka. Tässä julkinen kiitokseni heille: kiitos!

Museo on aina kiinni (paitsi nyt oli ovelle ilmestynyt lappu, että joka kuukauden viimeinen keskiviikko klo 13 - 16 se olisi avoinna, tulkaa vain kaikki kuukauden päästä tutustumaan!). Etiikan opettajamme kuitenkin järkkäsi meidät sinne tutustumaan ensisijaisesti Tyyne Luoman huoneeseen. Tyyne oli huikea hoitotyön ja sen koulutuksen kehittäjä, terveyssisar par excellence, niin että Suomen Terveydenhoitajaliitto valitsee vieläkin vuoden Tyynen tyynenpäivänä.

Saimme kuitenkin katsella museossa ympärillemme muutenkin. Paitsi terveyssisaren Järkevät Kengät mieleeni jäi loputon rivi univormuja ja mitaleja. Vielä 70-luvulla Helsingissäkin hoitajaoppilailla oli kullakin tärkätty hilkka, johon kirjottujen sinisten viivojen määrästä näki, kuinka monetta vuotta neiti opiskelee. Näin myös aivan lähietäisyydeltä laitteen, jonka tarkoitus on mitata hoitajaopiskelijan helman pituutta lattiasta. Tarkkaa puuhaa.

En kaipaa sellaista aikaa! Armeijamainen pönötys ei ole mieleeni missään. Eikä siveellisyyteni ja hyvätapaisuuteni luultavasti riittäisi alalle ollenkaan, jos eläisimme vuotta yksijakaksi.



En löytänyt kuvaa suomalaisesta opiskelijasta vuosisadan alusta, mutta samaa henkeä niissä oli. En halua mitenkään väheksyä pönötyksen ja siveysvaatimusten aikakaudella hoitajaksi halunneita naisia. Se saattoi olla ainoita väyliä hankkia yhteiskunnassa asema, joka perustuu itsenäiseen osaamiseen ja saada edes hiukka arvostusta omalta pohjalta eikä suhteessa johonkin mieheen tai lapsiin.