Harjoittelua psykiatrisella osastolla (päiväsairaala) on jäljellä yksi päivä, ja tänään opettajan ja harjoittelua ohjaavan sairaanhoitajan kanssa käytiin läpi loppuarviointiani. Ruksi tuli "harjoittelu hyväksytty" -ruutuun, ja ohjaajan palaute oli ihan asiallista - jotain hyvää, jotain toivomisen varaa jättänyttä, jotain lainattua ja jotain sinistä.

Mutta kyllä on ollut niin maan perusteellisen rankka harjoittelujakso. Näistä syistä:

- Minun on vaikea sietää sitä, etten ole jo valmiiksi mainio ja etevä. Enkä tuolla todellakaan ollut.

- Paljolti psykodynaamiseen, analyyttiseen ryhmäterapiatyöskentelyyn perustuvalla, pitkälle erikoistuneella osastolla opiskelijan rooli oli epäselvä ja varsinaista näkyvää tekemistä ja suorittamista oli vähän -> hirveästi aikaa ajatella, hermostua ja söheltää (eli toimia kun ei tarvitsisi toimia).

- Ohjaajallani on jäänyt päälle asenne, jolla hän työskentelee potilaiden kanssa. Ohjaustilanteissa puhuttiin tosi harvoin mistään toiminnasta tai käytännöstä ja tosi paljon siitä, miltä minusta tuntuu ja "mitähän siinä mahtaa olla takana". Tuli kuulkaa itsereflektoitua oikein olan takaa!

Sain kiitosta raportoinnistani, kokonaisuuden hahmottamisesta ja oivaltavista havainnoista. Sain evästykseksi miettiä tulevaisuudessa edelleen sitä, miksi minun on niin vaikea hyväksyä sitä, etten tiedä vastauksia, ja asettua oppivan rooliin.

Puh. Huh. En vaihtais, mutta onneksi on enää neljä tuntia jäljellä!