Taas kerran ilahdutti (sillä lailla kuin jonkin hämmästyttävän ilmiön seuraaminen ilahduttaa) todistaa, mitä tapahtuu kun samaan luokkaan asettuvat samaa kurssia yhdessä käyvät ensihoitajaopiskelijat ja terveydenhoitajaopiskelijat. Asetelma on aina sama. Yleistän, mutten paljon:

Terveydenhoitajaopiskelijat istuvat luokan etuosassa. He ovat tehneet tehtävänsä ajoissa, jakaneet tehtävät keskenään niin että kaikki alueet tulevat katettua, valmistaneet powerpointit, mainitsevat lähteet, ja aloittavat esittämisen vapaaehtoisesti. He tekevät kysymyksiä, mutta kuuntelevat muuten hiljaa.

Ensihoitajaopiskelijat istuvat luokan takaosassa. Heistä puolet ei ole tehnyt tehtävää eikä ilmeisesti oikein aiokaan: "terkkarithan teki jo, mitä järkee tehdä sama kahteen kertaan!". Heille ei ole ihan selvää, mitä aiheita tehtävään sisältyi. Heidän joukostaan kuuluu ajoittaista vapaaluontoista seurustelua opetuksen aikana, he eivät kysy tarkentavia, eivätkä vapaaehtoisesti vastaa, jos heiltä kysytään. Heidän esityksensä voi olla luettu paperinpalalta, ja lähteitä kysyttäessä se on "no se yks äijä tai ehkä se toinen netissä".

Äläs nyt hermostu. En väitä, että kummallakaan metodilla tulisi sen mainiompaa hoitoalan ammattilaista. Jos ensihoitajamainen asenne johtuu siitä, ettei tieto oikeasti kiinnosta, niin se ei hyvää lupaa, mutta kyllä koulunkäynnin voi käsittääkseni ottaa rennosti ja silti tarpeeksi vakavissaan. Ja toisaalta terkkarimainen tunnollisuus voi kätkeä taakseen vaarallisen uskomuksen, että opetus ammattikorkeakoulussa on jotenkin pyhää, ja rituaaleja seuraamalla muuttuu itsekin muita paremmaksi ihmiseksi.  En usko, että kummassakaan tänään läsnä olleessa ryhmässä on kenenkään kohdalla näistä kyse.

Omasta puolestani olen sitä mieltä, että aika vain kuluu kerta kaikkiaan paremmin jos tekee enemmän.

Tai joo, se älämölö ja höpöttely kyllä joskus häiritsee.