Pyörittelin mielessäni, miten kirjoittaa tästä aiheesta ilman, että vaikutan sietämättömän omahyväiseltä, naivin idealistiselta tai vain mahdottoman märkäkorvaiselta... En keksinyt, joten tämä saattaa olla mitä vain tai kaikkea noista. Mutta sanon niinkuin asia on.

Jotkut ystävistäni ovat sanoneet, etteivät mitenkään, eivät kuuna kullan valkeana, voisi tehdä sairaanhoitajan työtä. Varsinkin, kun olen kertonut heille niitä kurjempia juttuja joihin tuolla törmää: ihmisiä, jotka kuolevat kohta ja pelkäävät, ihmisiä joita kukaan ei kaipaa missään, ihmisiä jotka ovat ihan sekaisin ja hädissään ja jotka joudutaan lähettämään hoitoon poliisin saattamana, ihmisiä joilla on jatkuvasti kovia kipuja.

Minua inhimillinen kärsimys ei juurikaan vaivaa. Voin olla surullinen jonkun tilanteesta ja kauhean pahoillani, mutta... mutta... hyvänen aika, kärsisihän tuo ihminen kuitenkin vaikka minä en olisikaan paikalla! Jos itse olisin hänen asemassaan, minusta tuntuisi pahalta tietää, että tilanteeni on niin kauhea, etteivät toiset kestä sitä edes nähdä.

Minusta tuntuu kauhean palkitsevalta, kun voin vaikeassa tilanteessa olevalle ihmiselle tehdä edes yhden asian hyvin ja oikein, auttaa vaikka pienesti. "Ahaa... tuosta äitini puhui", sanoi yksi ystäväni kun tätä ajatusta tapailin: "Äiti oli vanhainkodin keittiössä töissä ja sanoi usein, että se on semmonen paikka jossa hänellä on sisäinen pakko toteuttaa viimeisiä toiveita. Äiti keitti omista mustikoista mustikkajuttua ja teki jollekin raparperikiisselin kun tämä niin toivoi sellaista saavansa, ja piti työstään valtavasti".