Elämäni ensimmäinen yövuoro jännitti, koska viimeksi olen valvonut koko yön synnyttäessä ja sitä edellisen kerran varmaan jossain bileissä 15 vuotta sitten vähintään. Dopingin voimin vielä molemmat noista!

Varasin jääkaappiin hyvää tuoremehua, vähän "lounasta", ja yhden aikaan varsinaiset kaksi yökköä ja minä keitimme kahvit.

Yöllä on mukavaa se, ettei ole niin paljon väkeä juoksemassa suuntaan ja toiseen ja hoitamassa monimutkaisia asioita. Enimmäkseen on aikaa hoitaa yksi asia kerrallaan, kuten uuden potilaan tulo, paperit, lääkkeet. Tai vuodevaatteiden ja pyjaman vaihto ja tippaletkun sulkeminen ja kanyylin poisto potilaalta, jonka kanyyli vuodatti suolavedet vuoteeseen laskimon sijasta. Hoitajat saivat kanyloidakin monta kertaa yössä, sattumalta. Yhdeltä oli irronnut, yhdeltä oli irronnut osastolle tuotaessa, yhdellä oli suoni tulehtunut ja tiputtaminen kirveli, yhdellä ei ollut ollenkaan mutta verensokeri niin alhaalla, ettei sitä mehulla saatu hoidettua.

Minä en vielä saa tuota "hana suoneen" -operaatiota suorittaa, mutta katson vierestä.

Kahdeltatoista monella potilaalla on tiputuksia, 23 potilaan osastolla piti ko. yönä tiputtaa peräti kymmenet keskiyön antibiootit. Se on kuulemma paljon.

Kahden maissa alkaa väsyttää, mutta ihan hallitusti. Viiden aikaan huomaa, että aivot eivät enää toimi entiseen malliin. On kuin olisi vähän humalassa, paitsi ettei ole. Ei enää jaksa innostua mistään, eikä pyrkiä luoviin ratkaisuihin. Kun kello seitsemältä olisin päässyt mukaan laittamaan exituspotilasta, en jaksanut mennä. Siitä tietää, etten ollut oma itseni!