Sairaanhoitajien työnkuvaan kuuluu opiskelijoiden ohjaaminen. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ainakaan julkisella sektorilla. Yksityisissä laitoksissa kai voi työnantaja päättää olla ottamatta opiskelijoita.

Jotkut hoitajat tykkäävät siitä, kun saa "oman opiskelijan" - jonka tehtävä on kulkea perässä harjoitusaikansa, olla myös oma-aloitteinen, asettaa tavoitteita... ja harjoitella. Heistä on hauska opastaa, miten jokin asia tehdään, kysellä ja pistää kokeelle. Parhaat ohjaajat oikein etsivät tilanteita, joissa opiskelija pääsee harjoittelemaan uusia asioita ja oppii. Osa heistä osaa vielä selittää työvaiheitaan auki niin, että on helppo hahmottaa mitä tehdään ja miksi.

Mutta oikein hyviä ohjaajia on harvassa. Pienellä kokemuksellani (omissa kahdessa harjoittelupaikassa omia ja muiden ohjaajakokemuksia seurattuani ja opiskelijakavereiden kokemuksia kuultuani) arvelen, ettei ainakaan enempää kuin yksi kymmenestä. Ehkei niinkään paljon, koska aina eivät motivaatio ja taito kohtaa, vaikka molemmat olisivat kiva ylläri.

On ohjaajia, jotka eivät itsekään osaa sanallisesti selittää työtään ja sen vaiheita, eivätkä oikein tiedä toimenpiteiden ja käytäntöjen perusteita.

On ohjaajia, joiden mielenkiinnon aiheet eivät ollenkaan osu yksiin opiskelijan vastaavien kanssa - esimerkiksi opiskelija voi olla kovin ihmisläheinen ja vuorovaikutuksesta innostunut, ja ohjaaja enemmän kelloon katsova tehopakkaus, tai opiskelijaa kiinnostaa kirjaaminen ja osaston logistiikka (mistä tieto ja välineet tulevat ja mihin ne menvät ja miten informaatio siirtyy) ja ohjaajalle ei ole koskaan tullut mieleen, että siihenkin voisi kiinnittää ihan tietoista huomiota.

On ohjaajia, jotka osaisivat, mutta eivät jaksa. On tosi ikävää tuntea opiskelijana olevansa ohjaajalleen painolastia ja rasite. Kun itsellä on intoa, ja myös oikeus ohjaukseen ja oppiin, mutta ymmärtäähän senkin, ettei jokainen aina jaksa panostaa täysillä kaikkeen.