...jotka kylläkin enimmäkseen ovat perus- tai lähihoitajia. Kuten heti ensimmäisenä päivänä havainnoin: heitä ei päältäpäin erota mistään. Elleivät lääkekaapin avaimet pullota puserontaskun läpi.

Jotkut ovat tosi ihania ihmisiä, niin huomioonottavia ja ystävällisiä ja hymyileväisiä, että kateeksi käy potilaitaan. Jotkut ovat ripeitä, hommat hoidetaan asiallisesti, ja sitten mennään surffaamaan nettiin kansliaan (nämä ovat kaikki miehiä, mutta se voi johtua siitäkin, että osastolla naiset ovat enimmäkseen sen verran iäkkäitä, etteivät ymmärrä internetin riemujen päälle). Jotkut ovat taitavia työssään, täynnä niksejä ja hiljaista tietoa - jonka kyllä verbalisoivat mielellään niin, ettei se kovin hiljaiseksi jää.

Jotkut eivät tiedä mistään mitään, mutta hoitavat työnsä tasaisen varmasti ja laadukkaasti, ja voi heilläkin olla mielipiteitä, vaikkeivät niistä meteliä pidäkään. Jotkut ovat huolimattomia, ehkä ylimielisyyttään, tämä ominaisuus näkyy usein osuvan yksiin tuon ylivertaisen niksivaraston omaamisen kanssa. Kun olen oikein konkari, eivät säännöt enää koske minua, enkä tarvitse rutiineita?

Jotkut tekevät työtä minimipanoksella. Jotkut vähän enemmän. Kukaan ei jaksa juosta iltapäivisin kantamassa potilaille kahvia niinkuin opiskelija, jonka tekee kieltämättä pahaa, kun klo 13 - 15 potilaita ei katso tai heidän tarpeisiinsa vastaa oikein kukaan. JOKU kyllä, koska pöydiltä saattaa löytyä käytettyjä kahvikuppeja. En ehtinyt selvittää kuka se näkymätön hyväntekijä oli. Ehkä laitosapulainen?

Laitosapulaisista muuten: he eivät käytä samaa taukotilaa kuin hoitohenkilökunta, vaikka taukonsa ovat eri aikaan. Kenenkähän toivomus tämä on ollut? Luin hoitajat.netistä, että joissain harjoittelupaikoissa opiskelijat eivät saa käyttää henkilökunnan taukotilaa, vaan kahvit pitää käydä juomassa sairaalan kanttiinissa!

En ole ihan varma edes tuosta termistä, vieläkö puhutan laitosapulaisista vai sairaala-apulaisista vai laitoshuoltajista vai?

Kuvassa näkyy mm. rentoja lattialla istujia ja osaston eksentrikko (ks. hattu). Neulominen ei kuitenkaan todellisuudessa ole suosittu harrastus kahvihuoneessa. Sen verran kiirettä pitää, että ruokaa pitää lappaa suuhun kaksin käsin.

NIIN, ja siitä kalpeudesta (otsikkohan viittaa Tuula Amberlan Lulu-lauluun): osastolle oli kuulemma jossain vaiheessa ostettu kahvihuoneeseen kirkasvalolamppu virkistämään henkilökuntaa. Se on nykyään jossain varaston perukoilla, koska a) toiset inhosivat sitä, ja b) toisiakaan se ei merkittävästi virkistänyt.