Harjoittelu pitkäaikaisosastolla on osoittautunut aika hurjaksi kokemukseksi. Kai siellä suojaa itseään, tunteitaan ja maailmankuvaansa niin, ettei anna kaiken vaikuttaa... toimii vähän automaattiohjauksella... mutta siitä huolimatta...

Potilaiden kasvot tulevat illalla kotona mieleen. He asuvat siellä, hyvin mahdollisesti elämänsä loppuun. Heistä moni ei ole ihan selvillä missä ja kenen seurassa on. Jotkut tuntevat olonsa turvattomaksi ja hämmentyneksi ja se näkyy silmissä - ja kuuluu huutoina. Suurin osa onneksi vaikuttaa rauhalliselta, elämä on hidasta ja tapahtumatonta, mutta seesteistä. Monet eivät poistu vuoteesta koskaan, suihkussakin käydään suihkusängyn päällä. Ruoka syötetään lusikalla hoitajan kädestä. Hoitaja silittää vähän käsivartta herätellessään. Radio soi, päiväsalissa on telkkari päällä mutta niin hiljaisella, että sen seuraaminen on vaikeaa.

Kun potilas tarttuu käteen ja katsoo silmiin vähän hädissään, vähän kummissaan, siinä on aika rajusti elämän peruskysymysten äärellä. Tajuan, että todella tarvitsen tätä "harjoittelijan statusta" jonka suojista voin tehdä havaintoja pikkuhiljaa, sopivina annoksina.

Työssä tuollaisessa paikassa on ilmiselvästi äärettömän antoisat puolensa. "Tehdä töitä ihmisten kanssa" saa ihan uuden merkityksen.