Ajattelin jäädä pois porsaansydämen leikkelytunnilta. Koska en oikeastaan tarvitse leikkelyä minkään asian oppimiseen (opiskelen terveydenhoitajaksi, en kirurgiksi), ja koska on eettisesti epäilyttävää leikellä nuoren porsaan sydäntä ilman mitään hyvää syytä edes. Menin sitten kuitenkin kun huomasin, että samalla tunnilla myös käsitellään sikiön verenkierto (ei leikkelemällä kuitenkaan).

Ei minusta kuollut liha ole mitenkään kammottavaa, eikä pyhää, se ei oikeastaan juurikaan muistuta minua elävästä organismista. En usko, että hytisyttäisi yhtään enempää jos leikkelisimme ihmissydäntä (paitsi jos se olisi hankittu samalla lailla kuin porsailta, mikä osoittaa että tasan eivät käy minun empatiani lahjat). Mutta mistä sitä tietää. Tänään yksi meistä pyörtyi yhtäkkiä, juuri kun opettaja oli leikkamassa irti aorttaa vähän isommasta ruhonosasta, jota emme itse saaneet leikellä. Klops ja tyttö oli maassa. Hän heräsi äärimmäisen hämmästyneenä, ei ole pyörtyilyyn taipuvainen, ei edes ehtinyt tehdä pahaa!

Onko ihme, jos veri ja sisäelimet ja niiden leikkely järkyttää jotain osaa sisällämme. Lapsesta asti, aina kun on näkynyt verta, on ollut joko hätätilanne tai on toisteltu: "ei mitään hätää, ei mitään hätää". Kyllä se jälkensä jättää. Sitäpaitsi se ruho vähän haisi.

Se, mitä näkyä ilman en olisi halunnut jäädä oli tämä... kun sian sisäelimet olivat siinä luokan pöydällä, niissä ei näkynyt keuhkoja ollenkaan. Ei siis yhtään, vain vähän jotain veristä sidekudostöhnää. Sitten työnnettiin henkitorveen putki ja puhallettiin... ja kuin kukkakimppu... kuin kuumailmapallo (mutta nopeammin), kuin veteen leviävä muste aukesivat keuhkot... ne täyttyivät ilmalla ja niistä tuli mahtavat!

En ollut ajatellut keuhkoja koskaan oikein tarkasti ennen eilistä, jolloin niistä kerrottiin anatomian tunnilla. Minulla oli ollut epämäärinen käsitys kahdesta pussista, jotka täyttyvät ilmalla ja joiden pinnalla on jotain rakkuloita. Mutta keuhkossa ei ole mitään pusseja, vain huokoista huokoista kudosta kuin hyvin tiheää pesusientä, joka täyttyy ilmalla ja tuntuu käteen lähinnä pehmeältä mutta lujalta futonpatjalta. Ajatella, että minunkin sisälläni! Tosin paljon likaisempana kuin nuorella sialla.

Ja ajatella, että olen ehtinyt elää näin monta vuotta kuvitellen keuhkoja kahdeksi pussiksi. No, ensimmäinen poikaystäväni luuli 19-vuotiaana, että naiselle kasvaa kohtu vasta kun se tulee raskaaksi. Luuli vaginaa umpiputkeksi siis. En enää muista mistä me juteltiin kun tämä paljastui...