Eräs hoitoalan opiskelija oli keikalla pitkäaikaisosastolla, kolmatta päivää. Hän oli tehnyt yhden vuoron samalle osastolle vuosi sitten, ja ajatellut, että tänne en enää tule - kahvihuoneessa ei keikkalaiselle sanottu sanaakaan, jätettiin aivan liian pelokkaita ja raskaita potilaita yksin hoidettavaksi. Mutta viiden päivän keikka pyhäviikonloppuna oli rahallisesti niin houkutteleva, että opiskelija päätti antaa menneiden olla menneitä. ja lähteä keikkalaiseksi.

Kaksi ekaa päivää menikin hyvin, osaston vakiväestä sattuivat olemaan vuorossa mukavimmat, töitä oli sopivasti paljon ja potilaatkin joko mukavia tai mielenkiintoisia.

Kolmantena päivänä sitten keikkalaiselle nimettiin suihkuun vietäväksi vaikea alzheimerpotilas, iso mies, joka hermostuu ja lyö herkästi. Ja vatsantoimitusmummo oli ripuloinut sängyn täyteen jo ennen laksatiiveja. Ja esbl-potilaan haavanhoitoon meni kerta kaikkiaan aika paljon aikaa. Ja kaikki syötettävät potilaat olivat niin hyväruokahaluisia, että aamiaispuuhista päästessä hoitajien kahvihuoneesta olivat kaikki muut jo lähteneet ja kahvi loppu. Perkele.

1670211.jpg

Oli sitten sen viimeiseksi aamupestäväksi jääneen potilaan,  yli satakiloisen, vaippa pettänyt (ymmärrettävästi! kello oli nyt puoli kaksitoista). Keikkalainen väänteli vaipan paikalleen yksin, mutta ajatteli, ettei mitenkään selviä hanttiin panevan satakiloisen kääntelystä t-paitaa vaihtaessa, ja apua tarvitsee joka tapauksessa kun nostaa rouvan tuoliin.

Kas, muut hoitajat olivatkin jo pitämässä ruokataukoa. Kas, ettei kukaan ollut käynyt kysymässä, tarvitaanko apua, miten menee. Keikkalainen (se opiskelija) ottaa osastonhoitajaa sanasta kiinni: aamulla tämä lupasi, että apua saa ja sitä pitää pyytää. "Ketä voin pyytää?". Osastonhoitaja menee kahvihuoneeseen delegoimaan asiaa, mutta opiskelija ei kehtaa vaatia ketään jättämään lautasellistaan kesken vaan sanoo odottelevansa.

Odotellessa häntä lähestyy toinen keikkalainen, joka on turhaan odotellut apua potilaan nostamiseen pyörätuoliin huoneessa. "Se yksi lupasi tulla mutta eipä tullut". Opiskelija menee auttamaan. Kahvihuoneesta apuun värvätty hoitaja tulee, mutta närkästyykö vai mitä lie huomatessaan, että opiskelija on nyt muissa hommissa (mitä olisi pitänyt tehdä? sanoa, että en voi auttaa koska odottelen apua itsekin?) ja katoaa.

Pitkän odottelun, kahvihuoneesta kyselynkään jälkeen tätä apuun määrättyä hoitajaa ei löydy, eikä ketään muutakaan tule. Toiset alkavat jakaa potliaille lounasta, mutta tähän huoneeseen tulee vain laitosapulaisia, joiden tehtäviin ei potilaisiin koskeminen kuulu.

Opiskelija sisuuntuu niin, että kääntelee paidan potilaan päälle ja nostaa tämän yksin tuoliinsa - ei viisasta, koska oikeasti hän ei ollenkaan tiennyt kantavatko potilaan jalat lainkaan. Onneksi vähän kantoivat.

Nyt opiskelija rientää käytävälle osallistumaan ruoanjakoon. Se onkin jo kokonaan tehty. Mutta käytävällä istuu g-tuolissa se vaikea alzheimerpotilas, on ujuttautunut vöistään niin, että roikkuu tuolissa lapaluidensa varassa ja kiroilee ja huutelee apua. Eikö kukaan ollut huomannut mitään?

Opiskelija päästää potilaan vöistä irti ja auttaa istumaan lattialle, rauhoittelee. Potilas valahtaa lattialle makaamaan. Opiskelijalla lähtee etsimään apua kurkkien käytävältä huoneisiin, ketään ei näy. Lopulta löytyy se toinen keikkalainen, pieni hento nainen, joka näkee hädän opiskelijan silmissä ja kysyy tarvitseeko tämä apua.

Opiskelija on nyt jo VAS-asteikolla 9 verran vittuuntunut, keikkalaisetko täällä vaan toisiaan auttavat. "Missä ihmeessä kaikki ovat", hän sanoo ja äänessä kuultaa kiukkuinen itku. "Hei, huuda käytävällä", kollega ehdottaa.

"TULISKO JOKU HOITAJA AUTTAMAAN", kutsuun vastataankin. Riuska mieshoitaja käy kiskaisemassa lattialle valahtaneen potilaan takaisin istumaan, ja häipyy, vaikka opiskelija sanoo, ettei osaa kiinnittää uuden mallista viisipistevyötä oikein.

Potilas on aivan tiloissaan, huitoo ja ärisee, yrittää lyödä nyrkillä, joka on iso ja voimakas. Opiskelija ei pääse lähelle laittamaan vyötä kiinni enää millään tavalla, sillä väärälläkään, mutta ei voi jättää potilasta siihenkään. Hän lähtee työntämään joka seinään ja ovenkahvaan tarttuvaa, "mä haluan äidin luo perkele perkele perkele mä tapan" -huutelevaa potilasta käytävää pitkin ja nyt kyynelet valuvat valtoinaan.

Sen toisen keikkalaisen sitten piti hakea muita hoitajia apuun, meteli käytävältä ei riittänyt heitä huoneista kutsumaan.

1670199.jpg

Osastonhoitaja haetaan pistämään potilaaseen serenasea. Opiskelija poistuu vessaan kiroilemaan ja itkemään, hävettää, että on niin nainen, niin nainen, kyynelissä aina kun tulee tunnekuohu.

No, minuutin itkun jälkeen pystyy jo palaamaan takaisin töihin, ripulipotilas ja sokea potilas pitää syöttää.

Mieli paranee kyllä iltapäivän mittaan. Ei itkuun tirahtaminen kovin kypsää ammatillista kuvaa anna, mutta eipä se ketään vahingoitakaan. Ja aiheesta se mieli pahoittui. Vuoron päätteeksi opiskelija pyytää osastnhoitajaa ottamaan pienen ripin vastaan.

Kotimatkalle lähtiessä sataa vain vähän. "Menen pyörällä nyt kuitenkin", ajattelee opiskelija, joka oli kyllä varautunut palaamaan kotiin bussilla ja jättämään fillarin sairaalalle säätiedotuksen perusteella.

Kilometrin päässä alkaa rankkasade. Alkaa naurattaa. "SADA LISÄÄ!!!", huutaa terveydenhoitajaopiskelija polkiessaan rintaliivejä myöten litimärkänä. Pisarat puhdistaa.