Puolitoista viikkoa psykiatrisen hoitotyön harjoittelua takana, ja mieli on matalalla.

Tuntuu kuin en osaisi mitään, tai ainakin, että kaikki minkä osaan, on täällä käyttökelvotonta. Osastolla on kovin psykodynaamisterapeuttinen ote, ja minähän en opiskele terapeutiksi, joten en oikein löydä mihin tarttua. Tästä hämmennyksestä syntyvällä areenalla tranferenssit lentelevät ja projektiot kompastuttavat.

Potilaspapereita ei saa lukea, eikä kirjauksia tehdä kuin oman kontaktipotilaan kohdalla, eikä sekään ole vielä ajankohtaista. Turistinakaan en haluaisi olla.

Voi huokaus. Osaston henkilökunta on kyllä ystävällistä ja asiallista, tavattoman asiallista. Siitä ei voi valittaa. Epäilen, että he eivät aivan tiedosta miten tyhjän päällä opiskelijaparka on niinä aikoina kun he tapaavat potilaitaan ja tekevät töitään. Onneksi aivan osattomia aikoja on vähän, pääsen osallistuman yhteisön ryhmiin, tietenkin vain havainnoitsijana. Ensi viikolla rohkenen pyytää ohjausta sen suhteen, miten tätä havainnointia kannattaisi lähestyä, jos en ole siihen mennessä omin päin keksinyt.

No, kerrankin on harjoittelijana todella harjoittelijan olo!